
Ostin Hagelstamin antikvariaatista typografiakirjan parillakymmenellä eurolla jonka komea koko nimi on “The Manual of Linotype Typography. Prepared to aid Users and Producers of Printing in securing Greater Unity and Real Beauty in the Printed Page”. 1923-vuodelta oleva kirja on tarkoitettu ohjeistamaan ja mainostamaan Linotype-latomakoneen ominaisuuksia. Muutamia sivuja kirjasta löytyy skannattuna (pdf).
Kirjasta voi tarvittaessa skannailla vapaasti koristekuvioita, sillä kirjan tekijänoikeus on jo rauennut. Kirja löytyy myös Archive.orgista sähköisessä muodossa, tosin mustavalkoisena eikä kovin hyvälaatuisena. Typographica-blogissa on myös juttua kirjasta.
Klassista typografiaa
On kiinnostavaa tajuta, että 20-luvulla typografia oli lähes pelkästään päätteellistä (serif) ja että Saksaa varten kirjassa on vielä esimerkkejä fraktuurasta. Tuki päätteettömiä (sans-serif) fontteja oli jo kehitetty 1800-luvulla (William Caslonin Sans-fontti vuodelta 1812/16), mutta vasta 20-luvun loppupuolella päätteettömät fontit tekivät todellisen läpimurron — vuonna 1928 Eric Gill suunnitteli Gill Sans -fontin ja Jan Tschichold julkaisi “Die Neue Typographie”-kirjan.
Sivuhuomiona: yleisimmän sans-fontin, Helvetican, suunnitteli vasta vuonna 1957 Zürichläinen Max Miedinger.
Linotype-latomakooneesta
Kirjan pohjalta heräsi uteliaisuus. Mikä Linotype-kone oikeastaan on? Aika hyvä esittely Linotype-latomakoneista on Woodsidepressin sivulla.
Linotype-latomakoneessa on näppäimistö, jolla kirjoitetaan painettavaksi tarkoitettu teksti. Näppäimiä valittaessa kone asettaa riville muotteja jotka vastaavat kirjaimia. Kun yksi rivi on valmis, muotteihin kaadetaan sulaa metallia, josta valetaan kirjaimet, joilla varsinainen painatus tehdään.
Linotype-latomakone tuo mieleen Matrix-elokuvan sukellusveneen operaattorin pöydän (paras kuva, minkä löysin). Se on ehdottomasti steampunk-laitteiden aatelia. Vaikka myös Monotype olisi hieno, sillä siinä olisi myös reikäkorttisyöttö.
Linotypen suurin vahvuus oli käytön nopeus: laitteella yksi latoja pystyi koostamaan useita sivuja sanomalehteä muutamassa tunnissa. Tämän vuoksi se sai heti käyttöä suurten sanomalehtien painatuksessa. Suomeen ensimmäinen Linotype-painokone tuli Viestintäliiton sivun mukaan vuonna 1899.
Linotypen typografiset ominaisuudet eivät ole samaa tasoa kuin Monotype-koneissa, joissa kirjaimet ladotaan merkki kerrallaan. Laitteessa ei ollut esimerkiksi kerning-mahdollisuutta. Siinä mielessä kirja Linotype-typografiasta on vähän sama kuin olisi kirja typografiasta Microsoft Wordissä. Mutta silti: on se vaan hieno laite ja komea insinöörityön saavutus!
Flickeristä löytyy Linotype-aiheisia kuvia. Archive.orgissa on aivan mahtava video Linotype-latomakoneen toiminnasta, joka on tehty vuonna 1960 Italiassa. Youtubessa on video Linotype-latomakoneen käytöstä.
Milloin pääsisi kokeilemaan?
Olisi mahtavaa päästä joskus katsomaan — tai kokeilemaan — vanhaa latomakonetta. En tiedä kuka järjestäisi ladontakurssin, jolla pääsisi kokeilemaan painamista vanhoilla ladontamenetelmillä.
Ainakin Helsingin Vanhassakaupungissa olevassa Tekniikan museossa näyttäisi olevan Monotype-latomakone. Latomakoneita on myös Välikankaan kirjapainomuseossa Kokkolassa, jonne pitäisi voida päästä kesällä 2008. Tampereella Kaukapaino Oy:llä olisi kunnostettu latomakone.