Kuutio

Koneiston uusi saitti. Helpompi käyttää, kuin viime vuonna.

Hyvä tutoriaali XML-taulukon muuntamisesta selkeäksi SVG:ksi XSLT:llä.

Hienoa flash-animaatiota. Mitä olisi generative ja evolving suomeksi? Generative ~ generate = kehittää, luoda. Evolving ~ evolve = kehittyä. Kuitenkin siis ohjelmallista taidetta, jossa käyttäjä voi vaikuttaa visuaaliseen lopputulokseen.

Kommentointia eilisistä fonttijutuista. Oman kommentin kirjoittaminen vaatii rekisteröinnin.

Nyyssithreadi siitä, kuinka saada Debianiin hyvät fontit. Väittävät, että OpenOfficen fontit olisivat open sourcea.

Freetype on ansi c-kirjasto, joka tukee mm. truetypeä, opentypeä ja type 1-fontteja. Sen patenttisivulla kerrotaan, mitkä osat TrueTypeä ovat Applen patentoimia, ja miten TrueTypen hinting toimii.

Viator on Stora Enson verkkolehti. Valvelaiset ovat tehneet sen Flashillä, mutta on silti aivan mukava käyttää.

i@katastro.fi:ltä poimittua:

From: “Art and Technology” arttech@design.chalmers.se

Date: Fri, 26 Apr 2002 14:05:36 +0200

Subject: Art and Technology

Hi,

as a media-artist you might be interested in this. We are starting a new international master’s program in Göteborg, Sweden, called Art and Technology, intended for people with technical/scientific and/or artistic background, any genre, any nationality. It will deal with generative and processing technologies for audio and image, aesthetics, artificial life, robotics, social implications etc, with a lot of cross-disciplinary projects. Check it out at: http://www.design.chalmers.se/arttech

Apply before May 15. Regards/ Johannes Nyholm, Innovative Design, Chalmers University of Technology

Mitäköhän tuosta vielä tulee? Usein syntyy jotakin kiinnostavaa, kun taide ja tekniikka kohtaavat. Suuntana on kuitenkin yleensä joko taide tekniikan ehdoilla tai tekniikka taiteen ehdoilla. Jos tekniikka on itseisarvo, ei synny mitään omaperäistä. Jos taas keskitytään pelkkään taiteellisuuteen, ei välttämättä osata ottaa irti tarpeeksi tekniikasta. Tuo näyttäisi olevan teknillisen korkeakoulun alainen ohjelma.

Appletti piirtää kartan saiteista, jotka ovat googlen relatedin mukaan lähellä tiettyä sivua.

Googlella voi hakea rajaten haut dokkareihin jotka on tehty tietyllä aikavälillä, mutta päivämäärien pitää olla Julian-muodossa!

Marko Karppinen pohtii blogissaan miksei ole hyviä ilmaisia fontteja? Hän parjaa netistä löytäviä ilmaisia fontteja sillä, että niiden tekijät eivät tiedä mitään typografiasta.

Ensin täytyy muistaa, että fonteissa on useita kategorioita. Netistä löytyy hyviä esitysfontteja, joita voi käyttää, kun haluaa graafiseen esitykseen yllättävää ilmettä. Itsekin olen joskus tällaisia fontteja tehnyt. Silti, ei niillä leipätekstiä kirjoita. Ne ovatkin idealtaan päinvastaisia kuin perinteinen hyvän fontin määritelmä: “Hyvä fontti on fontti, jota et huomaa.”

Markon mielestä olisi selvää, että koska on ilmaisia ohjelmia, voisi myös olla ilmaisia fontteja.

Suurin ero fontti- ja softakulttuurissa on, että fontit ovat yleensä yhden henkilön tekemiä. Tämän vuoksi fonttimaakarit, toisin kuin koodaajat, eivät ole tottuneet työskentelemään toisten fonttientekijöiden kanssa. Voi olla, että jaettu fonttiprojekti voisi onnistua, olisin itsekin valmis jonkun ä-kirjaimen fonttiin tekemään, mutta en ole varma, saisiko tarpeeksi monia fonttientekijöitä moiseen osallistumaan.

Yksi tärkeimmistä ominaisuuksista fonteilla on yhtenäisyys — hyvässä fontissa mikään merkki ei pistä liikaa silmään. Miten siis käytännössä fonttiprojekti toimisi? Pitäisikö lähteä liikkeelle skannatusta Garamondin alkuperäispiirroksista tai vanhoista painolaatoista, vai mistä? Tyhjästä kun on vaikea porukalla tehdä mitään yhtenäistä.

Tietysti se, mikä voisi toimia olisi GNU-tyylinen “jos teet muutoksia tai lisäyksiä, olet velvoitettu jakamaan ne muille”. Silloin mestari voisi tehdä fonttiin vaikkapa ainoastaan perusaakkoset, ja antaisi verkon tehdä loput merkit. Perusaakkosissa olisi jo tarpeeksi kaaria ja linjoja suurimman osan merkeistä tekemiseen.

Hyvä asia vapaissa fonteissa olisi myös pikkuparannukset. Kun joku keksisi tavan tehdä jokin kaari käyttäen vaikkapa yhtä tukipistettä vähemmän, voisi fontinparannuksen pistää saman tien jakeluun.

Eräs lisäongelma olisi myös fonttien versiointi. Perinteisesti fonteista ei ole tavattu tehdä uusia versioita. Miten tämä hoidettaisiin?

Suuri osa vanhoista klassikkofonteista on jo olemassa hyvinä kaupallisina leikkauksina. Kaikki eivät ole valmiita kehittämään pyörää uudelleen. Silti niistäkin moneen voisi tehdä lisäleikkauksia — taittajat ja graafikot käyttävät mielellään Helveticaa, Frutigeria ja Eurostileä, koska niitä löytyy erilaisissa kulmissa ja eri paksuisina.

Aika hyvä alku olisi saada verkkoon saitti, jolla olisi skannauksia vanhoista klassikkoleikkauksista. Tällöin niiden pohjalta voisi kuka tahansa alkaa tehdä fontteja. Varmasti on sellaisia vanhoja piirroksia tai irtokirjaimia, joiden pohjalta kukaan ei ole vielä tehnyt kunnollista fonttia. Osa fonttimaakareista käy vanhoissa museoissa etsimässä juuri tällaisia, heidät pitäisi saada siirtämään kuvat verkkoon; ainakin fonteista, joita eivät aio itse tehdä.

Baramond vaikutti hyvältä, ilmaiselta fontilta. Olkoonkin että sekin pohhjautuu johonkin HP:n fonttiin.

No, lautailu toi takaisin kurkkutaudin, joka pysyy kurissa, kun popsii Buranaa 600:sta aina kahdeksan tunnin välein.

Koululla joku demosi hassua flässihässärää.

Google answerissa voi kysyä kysymyksiä asiantuntijoilta.

This page cannot be displayed because you need frash air

Dave Winer pohtii onko semanttisessa verkossa mitään ideaa, vai ajaako Google-haku saman tehtävän.

Tavallaan Winer on oikeassa. En usko, että semanttista verkkoa saadaan yleistymään kovinkaan laajasti, mikäli vaaditaan sen noudattavan matemaattisen tarkkoja sääntöjä. Ehkä paras mihin päästään, on XML-tiedostot, jotka viittaavat toisiin xml-tiedostoihin. Tällöin voi olla, että minun henkilökortissani oleva kenttä “äiti” viittaa äitini henkilökorttiin, ja näin, mikäli hakuojelma osaa näyttää tämän tiedon selkeästi, on helppo saada selville vaikkapa äitini osoite ja yhteystiedot.

Jo se, että sivuilla käytettäisiin selkeitä xml-rakenteita helpottaisi monesti tiedon hakua. Esimerkiksi etsiessäni parturia voisin tehdä haun sivuista, joiden toimiala-tägissä on parturi ja osoite-tägissä Helsinki. Jo se, että XML-tägit määriteltäisiin älykkäästi, tekisi verkosta varsin semanttisen.

Semanttisista verkoista suomeksi.

Päädyimme väittelyssämme selkeyden ja monitulkintaisuuden väliseen kontrastiin. Minun mielestäni todellisuus on sattumanvaraista, enkä edes pidä kannattavana, että siitä yrittäisi muodostaa yleispäteviä näkemyksiä. Lopulta kaikki on ainoastaan todennäköisyyksiä: vaikuttaa sitä, että asiat ovat tietyllä tavalla. Keskityn mielummin havainnointiin kuin määrittelyyn. Late taas haluaa muodostaa selkeää maailmankuvaa. Late ärsyyntyi, kun leikittelin keskustelulla, vastasin, että mielestäni keskustelu on tärkeämpää, kuin aihe, josta keskustellaan.

Näkökulmaeromme eivät olleet kuitenkaan missään määrin uusia. Kuneliuksen Viestinnän vallassa -kirjassa käydään hyvin läpi tapaa, jolla kirjapainotaito muutti kuvaa tiedosta. Sen ongelmat ovat samat, mutta niitä lähestytään vähän eri tavalla:

Muutos uuden ajan alussa on tässä suhteessa varsin ripeää. Vielä 1500-luvulla kirjoittanut Michel Montaigne korosti voimakkaasti kulloisiakin olosuhteita ja niiden pohdintaa keskustelussa. Hänelle keskustelu itsessään oli yhtä tärkeää kuin sen sisällöt ja lopputulos. Montaigne kirjoittikin, että hän soisi poikansa mieluummin oppivan keskustelemaan oluttuvassa kuin onttoa ja yleispätevää logiikkaa opettavissa retoriikan kouluissa.

Varsin pian 1600-luvun alkupuolella filosofiaa alkoi kuitenkin leimata uudenlainen varman ja kaikkialla pätevän, universaalinkin tiedon tavoittelu. Nyt tämän tiedon takeeksi nousi kuitenkin sen yhteensopivuus kokemusmaailman kanssa ja kyky selittää empiiristä todellisuutta. Ajattelun kumousta ja sen mutkallisuutta kuvaa hyvin se, että keskiajan oppinut skolastikko tarkoitti realismilla juuri keskittymistä ideoiden muuttumattomaan totuuteen häilyvän havaintomaailman sijaan. Kirjapainotaidon levittämä yhteinen tieto ja kokemus empiirisestä maailmasta keikautti tämän päälaelleen: havainnoista ja empiirisestä maailmasta tuli todellisuutta ja ideoista enemmänkin ennakkoluuloja, jotka olivat tiedon omaksumisen tiellä.

Late arveli, että kulttuurit yhdenmukaistuvat globalisaation edetessä, ja lopulta ihmisistä tulee homogeenistä massaa, joka yhtenäiskulttuurin ansiosta on helposti liikuteltavissa. Näin yksilö voitaisiin siirtää minne tahansa, ja se voisi toimia paikassa kuin kotonaan. Kiinnostava näkökulma aiheeseen oli Kuneliuksen “Viestinnän Vallassa”-kirjassa: “Nurinkurista kyllä, vaikka kirjapainotaito yhtäältä luo yhdentyviä kansallisia identiteettejä, samalla se luo edellytyksiä sille, että voimme elää monikulttuurisempaa, erilaisten identiteettien elämää. Tämä näkyy esimerkiksi kirjallisuudessa. Kirjallisuus mahdollistaa myös erilaisten kulttuurien säilömisen ja levittämisen uudessa mitassa. Näin kulttuuri saa myös alkuperäistä kapeamman merkityksensä: se ei viittaa ainoastaan yhteisön tapoihin, tottumuksiin ja elämäntapaan, vaan teoksiin, joissa tuota elämäntapaa esitetään. Kirjapainotaidon myötä käy mahdolliseksi elää yhdessä kulttuurissa, mutta kuluttaa toista, ja kultivoida itsessään muitakin, kuin välittömän elinympäristön ehdottamia rooleja.”

Kommentit kirjapainon murroksesta tuntuvat tutuilta, ongelmat ovat paljolti samat kuin globalisaation ja internetin kanssa. Voi olla, ettei tulekaan yhtä suurta ja homogeenistä massaa, vaan loputtomasti mikro ja alikuttuureita, jotka ovat levinneet ympäri maailman. Tähän uskovat ainakin ne, jotka ovat tutkineet verkkoyhteisöjä.

Toinen asia, mistä Laten kanssa jutusteltiin oli ero sen välillä, tulisiko hyvän taideteoksen voida kiteyttää yksinkertaiseksi lauseeksi, eli tulisiko sillä olla selvä viesti? Late vastusti nykytaidetta, jossa se, että työssä ei ole ajatusta yritetään peittää sekalaisella sotkulla niin, että lopulta on jäljellä symboleita, jotka vaikuttavat yhdentekeviltä. Kyllä taiteessakin on paljon paskaa joukossa. Koulullle tuli kerran joku tantta kertomaan, kuinka hän oli kuvannut kuukausien ajan videokameralla, kuinka vesi höyrystyy esimerkiksi perunoita keittäessä yläpuolella olevaan lasiin. Hän oli testannut tätä myös muilla vihanneksilla. Tämän kaiken tantta puki säälittävästi tekotaiteelliseen kaapuun. Silti: en suostu uskomaan, että kaikki nykytaide olisi merkityksetöntä, enkä vaadi teokselta sitä, että sen viesti aukenisi mahdollisimman yksinkertaisesti, en edes vaadi, että teoksella olisi viestiä.

Yksi tapa vastata kysymykseen mitä on taide, on Helena Sederholmin kirjassa “Tämäkö taidetta?”: “Kysymys Mitä on taide? on menettänyt merkitystään. Ei ehkä ole kiinnostavaa tietää mitä taide on, vaan kiinnostavampaa on, miten taiteet vaikuttavat, mitä tekemistä taiteilla on itse kunkin elämässä ja millaisia kokemuksia, elämyksiä ja ajatuksia taiteet voivat antaa. Nämä elämykset saattavat näyttäytyä kuin lasinpalaset kaleidoskoopissa: pirstoutuneina, rahisevina, epätarkkoina. Pienikin liikahdus saa kuvan hajoamaan, ja muodostuu uusi kuva.”

Olennaista on, että taide on sidottu kontekstiin. Ei ainoastaan tilaan, jossa se esitetään, tietoihin, jotka katsojalla siitä on, vaan myös omaan aikaansa, tai muihin töihin, joihin teos ottaa kantaa. Silloin teoksen ei tarvitsekaan seisoa omilla jaloillaan, vaan se nojaa aikasempiin teoksiin ja ottaa kantaa siihen, mitä muut ovat tehneet. Siksi monet teokset ovat hankalia lähestyttäviä, sillä niistä ei tiedä, ovatko ne ainoastaan keisarin uusia vaatteita, vai onko niillä muita ansioita.

Taidehistoriaa selatessa huomaa, että vaikka kaikkina aikakausina on ollut myös huonolta tuntuvaa taidetta, on kaikilla tyylisuunnilla tai esitystavoilla oma paikkansa. Samalla tavalla, kuin semiootikot ovat sitä mieltä, että sanan merkitykset määräytyvät sen mukaan, miten niitä käytetään, määräytyy taiteen merkitys sen mukaan, mikä esitetään taiteena. Usein taiteella voidaan kertoa omasta ajastamme jotakin, mitä muuten olisi hankalaa nähdä.

Luin Antonio Tabuccin kirjan “Intialainen Yösoitto”. Se on unenomainen tarina, jonka jokainen luku tapahtuu eri paikassa Intiassa. Päähenkilö yrittää etsiä ystäväänsä Nightingalea, joka paljastuu lopulta hänen toiseksi minäksi. Tyyli tuo mieleen Italo Calvinon “Jos talviyönä matkamies”-kirjan, jollakin tavalla merkitystä ei ole sillä mitä tapahtuu, vaan miksi se tapahtuu. Hän rakentaa kuviota, josta on vain osa näkyvillä, tietoiset aukkokohdat tekevät tarinasta mielenkiintoisen.

Toinen kirja, mitä olen käynyt läpi on Italo Calvinon “Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle”. Se on luentosarja, jota Calvino valmisteli Harvardin yliopistolle ennen kuolemaansa. Kuudesta aiotusta luennnosta Calvino ehti saada kuitenkin valmiiksi vain viisi. Jokainen luku käsittelee arvoa, jota Calvino pitää erityisen tärkeänä kirjoittamisessa; näitä ovat keveys, nopeus, täsmällisyys, näkyvyys ja moninaisuus. Keveydessä olennaista on se, että Calvinon mielestä maailma on todellisuudessa raskas ja hidas. Siksi sen kevyeksi pukeminen on hankalaa. Ongelma pitääkin kiertää jollakin tavoin. Toisaalta esimerkiksi toisessa luvussa huomioidaan, että nopeus ei olisi mitään ilman hitautta. Siksi hitautta ei voida unohtaa, vaikka tavoiteltaisiin nopeutta. Tapa jolla esitän kirjaa, on lattea, mutta tapa, jolla Calvino esittää ajatuksensa auttaa luomaan omia uusia ajatuksia. Monitulkintaisuus ei ole aina viestin välittämisessä ongelma.

Lause joka jäi mieleen muistioiden keveys-luvusta oli “Tiedän, että jokainen tulkinta köyhdyttää myyttiä ja tukahduttaa sen: myyttien kanssa ei saa pitää kiirettä, on parempi antaa niiden varastoitua muistiin, pysähtyä mietiskelemään jokaista yksityiskohtaa, pohtia niitä pysytellen niiden oman kuvallisen ilmaisun piirissä.” Hyvä myytti voi olla kuin kuva, jonka kiehtovuus perustuu monitasoisuuteen.

Oltiin firman kanssa Himoksella eilen laskemassa. Ekaa kertaa lumilaudan päällä. Koska suurin osa meistä oli aloittelijoita, oli meille varattu lautailuopettaja. Kuitenkin kahden tunnin aikana ennen opetuksen alkua ehti muutama teloa jo ranteensa. Bussissa sitten valiteltiin joko polvia, persettä tai molempia. Aurinko paistoi kuitenkin koko ajan ja ilma oli upea. Joskus on hyvä päästä pois kaupungista — palatessa tuntuu, kuin olisi saapunut lentokentälle.

Tänään ovat sitten kaikki lihasryhmät kipeinä. Jokainen liikahdus tuntuu.

Muutama vuosi sitten luin maailman pienimmistä webbiservereistä. Silloin pienin oli pikkusormen kynnen kokoinen. Silloin ideoitiin, että vaikka jokaiseen appelsiiniin voisi laittaa oman webbiserverin, ja antaa sille ip-osoitteet. Silloin kaikki fyysiset esineet olisivat netissä.

Nyt kaikki tieto, kuten dokumentit, jutut ja konseptit saavat urlin. Kaikella on osoitteensa hierarkiassa.

Pian myös kaikki ohjelmat saavat myös urlin. Googlella voi jo nyt hakea ohjelmallisesti SOAPin yli. Skriptaus ei siis ole enää pelkkää paikallista COMia tai AppleEventejä, vaan kaikki ohjelmat, laitteet ja tieto on verkossa.

Mille vielä voisi antaa osoitteen? Miksei ihmisille ole annettu standardisoituja osoitteita? Sääli, että vain yritykset voivat rekisteröidä domaineja suomessa. Muuten ottaisin osoitteen janne.aukia.fi

Dave Winer: Mitä Google API:n jälkeen?

Vihdoinkin sain viime kesän matkapäiväkirjan valmiiksi ja verkkoon. Oli siinä vähän työtäkin.

Sami Köykän Yössä oli uusi, tosin epästandardi html-käsite, niinsanottu voima-atribuutti. Aika jees.

Ostettiin Alkosta kolmen litran viinipönäkkä ja mentiin Finlandia-talon viereiseen puistoon nauttimaan keväästä. Tuli kylmä, lähdettiin sisälle. Ahosen kanssa harjoiteltiin iskuja ja puolustuksia. Mulla aamulla vasen käsi rikki, sillä olkapää.