Olin kuullut etukäteen huonoja kommentteja Kiasman Future Cinema-näyttelystä. Siksi lähdin katsomaan sitä hieman epäileväisesti. Taasko paskoja multimediaesityksiä, joita kutsutaan “taiteeksi”?
Yllätyksekseni näyttelyssä oli useita teknisesti kunnianhimoisia teoksia, jotka oli toteutettu huolellisesti ja myös muutamia joilla oli todellisia taiteellisia arvoja. Näyttelyesitteessä luki: “Teoksissa ennakoidaan tulevaisuuden elokuvallisia ilmaisutapoja ja tekniikoita.” Tämä piti paikkansa ja paketti oli kiinnostava.
Campbellin bittimaalaus oli kaunis.
Courchesnen virtuaalitila oli kiinnostava ja hyvin toteutettu. Siinä mentiin puolipallon sisään, johon oli projisoitu näkymä ympärille. Tässä virtuaalitilassa liikuttiin puheohjauksella.
Manovichin Soft Cinemassa oli kiinnostavat lähtökohdat. Sen kartta oli toteutettu proce55ing-järjestelmällä, koodi koodattu lingolla ja se yhdisteli reaaliaikaisesti videota ja tietokoneella luotuja malleja ruudulle. Ongelmana oli, että lopputulos oli tylsä ja ruma – niinkuin monissa tietokoneella luoduissa järjestelmissä. Lopulta on aika rohkeaa tehdä teos ilman dynamiikkaa, vastakohtia tai dynamiikkaa — mutta silloin myös lopputuloksesta tulee usein varsin satunnainen. Ehkä parempi olisi, jos uusia taidemuotoja tutkittaessa uskallettaisiin ottaa välillä myös yksi askel taaksepäin, luottaa tarinankerronnan periaatteisiin.
Medlinin Virtuaalikoreografia oli kiinnostava. Siinä 3d-malli tanssi ihmiskehon tahtiin. Lisäksi oli ruutu, jolle heijastettiin kuvaa, joka näkyisi tämän tanssijan olalle asetetusta kamerasta. Melko hypnoottista.
Teknisesti kiinnostava oli myös Lüsebrinkin tilamallinnus, jossa pohdittiin aitoon siggraph-tyyliin tapoja mallintaa ajallisia kerrostumia, ja sijoittaa dokumenttifilmejä “esineinä” virtuaalitilaan.
Myös MIT:n Alpha Wolf oli teknisesti kunnianhimoinen virtuaali-susi-simulaatio, jota ohjattiin mikrofoneilla. Ja tietenkin se myös toimi hyvin.
Ehkä taiteellisesti kiinnostavin minulle oli kuitenkin Eija-Liisa Ahtilan Talo, jonka olin nähnyt jo kerran aikasiemminkin. Ahtila on osannut ottaa videoteos-kerronnasta irti uusia asioita, jotka poikkeavat elokuvakerronnasta, mutta ovat silti kiinnostavia. Ahtilalla on aina tarkat ohjeet siitä kuinka projektorit pitää asetella. Se on hyvä, sillä moni kelpo videoteos kärsii siitä, että sitä esitetään vanhasta tv-ruudusta jonkun näyttelyhallin kulmassa. Myös tapa leikata kuva kolmelle ruudulle on kiinnostava — kolmen ruudun teosta on miltei mahdoton siirtää mihinkään muuhun muotoon: tv:seen, videolle, elokuvateatteriin.
